Startup-yritystapahtuma Slush on pian. Ensinnäkin, se että Suomessa järjestetään tällainen, tämän suuruusluokan yrittäjyystapahtuma = WOOOOOWWW. Nostan näille tekijöille ja startup-yrittäjien rinnalla kaikille pienille ja suuremmille yrittäjille sekä yrittäjämäisille ihmisille hattua loskassa kulkemisesta.
Se, että heittäytyy yrittämään jotakin, saa aikaan paljon pelkoa. Eikä vain ja ainoastaan itsessäsi, vaan mahdollisesti myös lähipiirissäsi. No muiden ilmaisemaa pelkoahan on kamalaa kohdata, tukea kun toivoisi – mutta muiden osoittama pelko sentään on loppujen lopuksi empaattisluontoista. Joidenkin kohdallahan tunne on vaihtoehtoisesti kateus. Sisäänrakennettua kateutta on meillä Suomessa jostain kumman syystä paljon. Sinänsä huvittavaa, että jotkut ovat kateellisia niille, jotka yrittävät rakentaa tai ovat rakentaneet unelmansa, kun eivät itse laita tikkua ristiin omien haaveidensa eteen.
Tiedän jotain pelosta. Aina 2015 vuodesta lähtien olen elänyt enemmän tai vähemmän sinut sen kanssa. Juttuotsikonkin mukaisesti siitä on tullut suorastaan kämppis, vielä lähemmin petikaveri. Yleensä se siinä aamuviiden aikaan – niin kutsutulla sudenhetkellä – nostaa päätään ja herättää minut vatvomaan sen kanssa jotain, sitä loskaa.
Pahimmillaan pelko herättää ylidramaattisesti ravistellen. Sydän takoo tuhatta ja sataa. Joskus näin on jo nukkumaan mennessä ja ei silloin tietenkään saa unta – vaan on tuomittu pyörimään ensiksi tunteja ennen nukahtamista. Nämä sydämentykytykset ovat varmaan jokin pelkotila. Kun liian monta epävarmaa kysymystä on ilmassa, ei mieli pysy enää tyynenä eikä sydän rauhallisena. Alanko koskaan pärjätä elämässä? Tuleeko minusta koskaan oikea aikuinen? Saanko minä koskaan arvostusta? Saanko minä koskaan kunnolla töitä? Mitä teen väärin? Miksi mikään ei loksahda paikalleen?
Viime aikoina olen ruvennut joskus heräämään viideltä pelon kanssa. Pelko saa niin valppaaksi, että siitä pysyy unikin kaukana. Keitämmepä sitten aamuviiden kahvit . Minä en pysty pysymään pelostani aina erossa, vaikka olen kyllä oppinut sietämään sitä ja epävarmuutta aivan älyttömästi. Huhhuijakkaa kuinka vahvaksi tuo kaksijakoinen kaveri tekeekään. Siihen kun vielä laskee kaikki pettymykset mitä omanapaisten ihmisten yritysmaailmassa tulee vastaan. Sinua kun pelaavat niin pelko kuin kunniattomat paskiaiset. Kun on pettynyt paljon, meinaa tulla ainaisen pettymisen pelko. Mutta sen ei saa antaa tulla. Ei vaan saa. Epäreiluuden kohtaamisen tuoma ikävä tunne on aina korvattava jollakin ilohilkulla.
Viime vuonna olin silmiä avaavalla luennolla. Sopeutumattomat-kirjan toinen kirjoittaja Timo Hyväri puhui pelosta hyvin Kirjamessuilla. Hän oli mahtava puhuja ja leppoisa persoona noin muutenkin, viihdyin penkissäni. Hyväri sanoi, että pelko ja innostus ovat loppujen lopuksi lähellä toisiaan. Tottahan se on; jos aiot tehdä jotain uutta ja innostavaa, usein siihen liittyy myös jännitystä ja pelkoakin. Eli pelosta pitäisi pystyä näkemään ne hyvätkin puolet. Pelko on sidoksissa siihen, että edes jotain muutosta on tapahtumassa: vähintäänkin ajattelutavassasi, mikä on sekin edistys, vaikkei mikään hanke konkreettisesti heti onnistuisikaan.
Kuten jännitys on aina ihan hyvästä, myös pelko pitäisi hyväksyä. Se kuuluu osaksi uuden yrittämisen polkua. Pitäisi vaan oppia elämään niin ettei antaisi pelolle liian suurta merkitystä, sen ei saa antaa ottaa valtaa. Tulee mieleen entisen uimavalmentajan sanat kuntosaliharjoittelua tehdessämme ja painoja nostellessamme: ”Sinä hallitset painoa, paino ei hallitse sinua.” Elenan ikuiseksi mieleenpainunutta lausetta voisi soveltaa pelkoon. Helekutisti kyllä jännitti ja pelottikin aina ennen uimakisoja. Kai loskaa on kestänyt aina. Vaikka en koskaan ollut uimakisoissa ykkönen, lähellekään, tein kuitenkin aina parhaan suoritukseni. Verenmaku tuli suuhun – se oli pääasia – silloin tiesi antaneensa kaikkensa. Toisin kuin pelko, murehtiminen puolestaan on turhaa. Mitään ei saa aikaan murehtiessa. Aina pitää pusertamisen jälkeen nollata, olla tyytyväinen itseensä ja jatkaa kohti uusia pettymyksiä ja onnistumisia. "Ei hienoutta ilman paskaa" – kuten yksi sitaattini kuuluu.
Timo Hyväri sanoi, että suomalaiset pelkäävät epäonnistumista niin paljon, että elävät usein vaan turvan piirin sisässä ja sitten voi käydä niin, että elämä jää elämättä. ”Epämukavuusalueelle pitää kuitenkin mennä ja improvisoida siellä!” hän toimitti. Se oli hyvin sanottu. ”Pitää tehdä asioita, joita pelkää, ennen kuin sitä rohkeutta on!” Tämä oli mahtava kiteytys Hyväriltä. Hän myös totesi, että muiden ihmisten mielipiteiden ajattelu on sielunsyöpä. Jostain kumman syystä muut nähdään uhkana ja pelätään mitä muut ajattelevat. Allekirjoitan, että siinähän ei ole mitään järkeä. Vaikka välillä eksyy muiden miettimisestä kumpuavaan epävarmuuteen, kyllä olen silti aina pohjimmiltani ajatellut, että kyllä pitää saada olla oma itsensä ja elää itsensä näköisesti! Ennen uimakisoja ei saanut juoda appelsiinimehua tai syödä sitruksia. Kitkeriä ihmisiä ei myöskään kannata ottaa itseensä.
Pelko on sinänsä draivia antava, että pelosta haluaa pyrkiä pois. Kun mietin omalla kohdallani, mulla ei varsinaisesti ole kyllä kyseessä epäonnistumisen pelko. Enemmän pelossani on kyse jaksamisesta ja keskittymiskyvystä ja taloudellisesta keskittymisen mahdollisuudesta: eli siitä saanko aikaan. Joskus se että pelkää vie sikana aikaa; se hidastaa vauhtia ja tekemistä. Pelko lamaannuttaa: laittaa motivoimattomaksi vai onko sana vaan voimattomaksi... Pelko masentaa tehden kynnyksiä kaikkien perusjuttujenkin suorittamiseen. Välillä esimerkiksi ihan meilien tsekkaaminen voi olla vaikeaa, kun pelkää nihkeitä uutisia tai tyhjää meililaatikkoa. Pahimmillaan epävarma tilanne nakertaa kaiken keskittymiskyvyn. Sitten jossain vaiheessa herää: herranen aika, en halua pelon takia luopua unelmistani! Oleellista ei siis ole vain se, kuinka paljon uskoo itseensä, vaan se kuinka itsepintainen on ja kuinka paljon tahdonvoimaa löytyy. Luja vankkumaton pääkoppa ois kyllä jees!
Niin kuin magneetti jääkaapin ovessani sanoo: I would be unstoppable, if I could just get started (olisin pysäyttämätön, jos vaan saisin aloitettua). Näin olen loppujen lopuksi itseni suurin vihollinen. Tiedän sen vaikka välillä sitä suo turhaan ajatuksen kannustamattomille.
Tällaisten pelon ja epävarmuuden tunteiden hallintaan harjaantuminen on hieno tunne. Nyt kun kirjoitan tätä tekstiä, minulla on taas kelloviiden aamu. Kirjoitin tämän – ja nyt kun olen saanut jotain aikaiseksi ja selättänyt pelon, painun hetkeksi vielä levolle. Siihen se pelko asettuu viereen voitettuna ja lempeänä. Ja minä nukun jonkin makean tunnin, koska uskon jälleen itseeni. Life is a rollercoaster baby.
PS. Story of my life! Kuvan inhorealistiset magneetit liittyvät tapaukseen ja kertovat taipaleestani. Hiljalleen olen niitä hankkinut humoristisesti meikää tukemaan. Huumorin avulla selviää kaikesta!
